Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Hoitajien nurkkaus

“Ja elämä on helppoo, silloin kun on joku, josta pitää kii”

Tasot ja merkit  Vinkkivarasto

Hoitajien oma nurkkaus löytyy täältä. Hoitotarinoita kirjoitellaan vähintään kerran kuukaudessa alla olevaan tallikirjaan. Tänne kokoontuvat niin vapaaehtoistyöntekijät ja yksityistenomistajat, kuin vakiotyöntekijät ja valmentajatkin. Tuntitarinat tuntilaisten ja ratsastuksenopettajien näkökulmasta tuntikirjaan!

Jenna & Knockturn Dancing In The Dark Aloittanut 01.09 2017
Pinja & Hellheart ABG Hoitanut viimeksi 22.08 2017
Saana & Rhoshill Huckleberry Hoitanut viimeksi 22.08 2017
Cherry & Next Move Eronnut 24.08 2017

Ilmoitustaulu

Tasot ja merkki-suoritukset lisätty!

Tervetuloa uusi vakio-työntekijä Hope Johnson!

Tähtikvartsiin syntyi Jokeri-varsa & Sixx muutti talliin!

Tervetuloa ratsastuksen-opettaja Charlotta!

Australian-hevostamma Sheena muutti Stratocasteriin Tervetuloa uudet hoitajat Saana & Pinja! Tervetuloa uusi hoitaja Jenna! Hoitajahaku-aikaa on pidennetty marraskuuhun!
 [ Kirjoita ]

Nimi: Pinja

22.08.2017 20:58
Olin hakemassa Hedaria laitumelta leivänkanssa ja pidin riimunnarua selän tkana ettei Hedari näkisi sitä. Siitä ei kuitenkaan ollut paljonhyötyä, koska Hedari lähti kävelemään karkuun. Hetken ajan kuluttua tämä hauskan hauska hippa sai päätöksensä.
Annoin Hedarin haistella minua ja aloin taluttamaan H:ta talliakohti. Laitoin Hedarin karsinassaan kiinni ja siitähän se temppuilu ja levottomuus alkoi. Hedari alkoi kuopimaan, luimistelemaan ja ravistamaan päätään. Alointekemään perus hoitopiteitä Hedarille eli harjaus ja kavioittenpuhdistus yms. Hedari käyttäytyi hoitaessa perusluontaisesti eli ei mitään kummosempaa. Päätin hoitamisen jälkeen käydä kentällä vähän taluttelemassa ponia jotta siinäkin tutustuttaisiin. Talutuksen jälkeen päätin harjata Hedarin ja viedä takaisin laitumelle. Kun Hedari oli viety niin lakaisin käytävät ja päätin lähteä kotiin.

Vastaus:

Hauska nähdä sinuakin tallilla, Hedari onkin jo odotellut!

Hedarin kanssa tarvitaankin oveluutta, harmi, ettei siitä ollut tänään hyötyä. Tamma juoksuttaa kyllä ihmisiä aika 6-0 perässään, kun sille tuulelle sattuu! Toivottavasti hermosi kestävät pienen paholaisen kanssa. Oli myös kiva huomata, ettet vielä kiivennyt selkään, vaan annoit Hedarin tutustua itseesi.

Kirjoittaessa kannattaa kiinnittää huomiota siihen, mitä kirjoittaa. Jos ei kirjoittamisen aikana, niin jälkeenpäin. Luepa seuraavalla kerralla vaikka tarinasi läpi, ennen kuin lähetät, niin huomaat itsekin pienet virheet! :-) Tällä kertaa suurimpana ongelmana oli välilyönti; Se puuttui monesta kohtaa.

Minusta oli harmi huomata, ettet ole tainnut käydä sivuja kovin tarkasti läpi. Tähtikvartsissa on vain tarhoja, ei laitumia, minkä lisäksi Hedari asuu pihatossa.

Sinun tarinassasi tempo oli aika kiireinen; Miten Hedari käyttäytyi taluttaessa? Miltä sinusta tuntui, kun tamma päätti ruveta kuopimaan, luimistelemaan ja viskomaan päätään? Komensitko sitä, vai alistuitko ja annoit sen vain riehua? Oliko sinusta masentavaa huomata, että tamma oli hankala, suutuitko sille tai innostuitko siitä, että se tarjosi sinulle haastetta? Entä miten päädyit hoitamaan juuri Hedaria? Vaikuttiko se kiltiltä, vai tiesitkö jo etukäteen, että se osaa olla hankala?

Yritä myös välttää lyhenteitä, kuten "yms." tarinassasi. Lisäksi voisit kutsua tammaa myös muuksi, kuin Hedariksi. Yhdessä kohdassa viittasit siihen "ponina", mutta kutsuit sitä kymmenen kertaa Hedariksi. Esimerkiksi juurikin poni on hyvä, tai Hellheart, tamma, hevonen, otus... H oli kanssa ihan kiva!

Älä kuitenkaan lannistu! Kirjoittamisessa on aina mahdollista kehittyä, mutta kehittyä voi vain kirjoittamalla. Pienin askelin eteenpäin; Aloita vaikka nimenomaan lukemalla tarinasi läpi ennen lähettämistä, jotta huomaat korjata mahdolliset kirjoitusvirheet :-)

Ilmoita myös vieraskirjassa, jos et halua seurata tasoja, sillä tämä tarina ei täyttänyt yhtäkään seuraavalle tasolle siirtymisen kriteeriä!

Nikki, 01.09 2017

Nimi: Saana

22.08.2017 15:27
Menin hakemaan Leeviä leivän kanssa laitumelta. Annoin Leevin haistella minua ja menimme, sitten talliin. Vein Leevin karsinaan ja pistin narulla kiinni. Aluksi harjasin kovemmalla harjalla mudat pois. Sen jälkeen otin pölyharjan ja kävin sillä joka paikan läpi. Sitten otin pehmeän harjan ja harjasin silläkin joka paikan. Jalat harjasin kovalla harjalla. Jalat olivat likaiset eikä lika meinannut aluksi lähteä. Harjasin pään pehmeällä harjalla. Kävin myös hännän ja harjan läpi. Sitten hain satulan ja suitset. satulassa oli pullistelu ongelmia, mutta sain satulan loppujen lopuksi sopivalle kireydelle. Suitsissa ei ollut mitään ongelmaa. Menimme Leevin kaa koulua. Emme tehneet ekalla tunnilla mitään kauhean haastavaa. Suurimmaksi osaksi tutustuin Leeviin ja sen käyttäytymiseen. Otin raipan mukaan, mutta välttelin sen käyttämistä. Aluksi menimme alku käynnit. sitten aloin tekemään kahdeksikkoa ravissa, sekä käynnissä. Kun olimme hetken tehnyt tehtävää, niin aloin ottaa pieniä laukkapätkiä mukaan. Alku oli kyllä pientä laiskottelua, mutta sain Leevin kyllä loppujenlopuksi skarppaamaan. Me mentiin laukanvaihtoja ja voltteja jonkin aikaa. Testasin myös vähän pohkeenväistöä. Tunnin lopuksi menimme uralla loppuravit ja käynnit. Kiitin Leeviä ja laskeuduin satulasta. vein Leevin karsinaan ja otin siltä satulan ja suitset pois. Leevi oli hikoillut satulan alta joten kastelin sitä sienellä selästä. Harjasin Leeviä kohdista, jotka eivät ollut märkiä. Annoin Leeville porkkanan ja vein takasin laitumelle.

Vastaus:

Kiva, että kävit vihdoin hoitamassa Leeviä, se onkin jo odotellut sinua :-)

Aika rohkeaa hypätä heti ensimmäisellä kerralla satulaan tutustumatta sen kummemmin hevoseen, etenkin ilman valvontaa, mutta onneksi Leevi on kiltti ja tottelevainen hevonen. Hyvä kuitenkin, että otit rauhallisemmin ensimmäisellä ratsastuskerralla.

Kirjallisesti ja kieliopillisesti tarinasi oli ihan miellyttävää luettavaa, mutta etenkin "sitten"-sanaa esiintyi vähän turhan paljon; Sitten menimme talliin, sitten otin pehmeän harjan, sitten hain satulan ja suitset...

Tarinan tempo oli myös aika nopea. Kuvittele itsesi tilanteeseen, mitä tapahtuu, mitä ei tapahdu? Lähdit hakemaan Leeviä tarhasta (Huom.! Tähtikvartsissa on vain tarhat, ei laitumia), mutta tuliko se heti portille vai jouduitko hakemaan sitä tarhan toisesta päädystä? Miten se käyttäytyi taluttaessa, kulkiko se perässä vai saitko komentaa sitä jostain syystä?

Kiinnitä myös huomiota kirjoitusvirheisiin. Tarinassasi niitä ei ollut kovin paljoa, mutta esimerkiksi "pullisteluongelma" on yhdyssana, mutta niitäkään tuskin esiintyy satulassa; Kenties ne tulivat esille satuloimisen yhteydessä? ;-) Sijamuotojen kanssa kannattaa siis olla tarkkana! Isot kirjaimetkin on hyvä muistaa, sillä moni virke alkoi tässä tarinassa pienellä kirjaimella. Tuosta "sitten"-sanasta vielä sen verran, että sillä harvoin aloitetaan virkettä, eli se kuuluisi pilkun jälkeen, ei uuden virkkeen etunenään. Kertomuksissa kannattaa myös suosia kirjakieltä - puhekieli, kuten "me mentiin", sopii paremmin dialogiin!

Älä kuitenkaan murehdi liikaa, kirjoitusvirheitä sattuu kaikille. Ei oppi ojaan kaada, tekemällä oppii ja kukaan ei ole seppä syntyessään! Kirjota siis vain rohkeasti enemmän, kyllä siinä kehittyy ajan myötä paremmaksi.

Ilmoita myös vieraskirjassa, jos et halua seurata tasoja, sillä tämä tarina ei täyttänyt yhtäkään seuraavalle tasolle siirtymisen kriteeriä!

Nikki, 01.09 2017

Nimi: Cherry

08.08.2017 23:15
Joukkoon sulautumista
Volvon hurina rikkoi muuten lähes täydellisen hiljaisuuden ajellessani aamutuimaan kohti Tähtikvartsia. Tai eihän nyt enää mikään aamu ollut, kello lähenteli jo kymmentä ja matkaakin oli vielä kymmenisen kilometriä jäljellä. Motellissa vietetty yö oli kaikkea muuta kuin miellyttävä, mutta jotenkuten olin onnistunut lepuuttamaan silmiäni muutaman tunnin verran. Silti nytkin haukottelin makeasti ja loppumatkan päätin keskittyä ajamisen lisäksi hereillä pysymiseen.
Tallille johtava pihatie näytti päivänvalossa huomattavasti houkuttelevammalta. En ollut eilen ollenkaan huomannut ojia, jotka reunustivat tietä molemmin puolin. En ollut myöskään tajunnut kauniita kukkaistutuksia, joita oli istutettu siellä täällä kasvavien koivujen juurelle. Viimeiset sata metriä menivätkin hujauksessa ja pian olinkin jo parkkeeraamassa tallin parkkipaikalle.

Ensimmäisenä suuntasin kulkuni yksäritalliin, vaikka olinkin vakaasti päättänyt tänään myös hieman tutustua muihin ihmisiin ja hevosiin. Yllätyksekseni minua vastaan tulikin ensimmäisenä häntäänsä heilutteleva, perinteisen saksanpaimenkoiran näköinen koira. Se suuntasi suoraan luokseni ja huomiota kiehnäten se heittäytyi pyörimään jalkoihini. Kukaan elävä sielu ei sitä olisi voinut vastustaa, joten tottakai kyykistyin heti sen vierelle rapsuttelemaan onnellisena läähättävää koiraa. Nartun pannasta löysin puhelinnumeron, jonka muistelin kuuluneen Nikkille. Sen lisäksi löysin pannasta kauniisti kirjaillun nimen, Essi.
”Vai olet sä Essi, pieni söpöläinen?” lepertelin koiralle. Se tunki itseään vielä hieman lähemmäs ja näytti selvästi rakastavan saadessaan huomiota puoleensa.
”Asutko sä täällä tallissa?” jatkoin vielä, vaikka tiesinkin, ettei koira minulle mitään vastaisi. Lopulta minun oli pakko irrottaa otteeni koirasta, jolloin se tunki heti vielä hieman lähemmäs. Jouduin kuitenkin kovettamaan sydämeni ja rapsuttamaan sitä vielä viimeisen kerran, ennen kuin jatkoin kulkuani kohti pikkutallia.

Ovella vilkaisin vielä kelloani, joka järkytyksekseni oli jo lähempänä puolta yhtätoista. Repäisin oven auki ja kauhukseni huomasin tallin olevan edelleen pimeänä. Naputtelin nappuloita niin kauan, että sain suurin piirtein Maven karsinan kohdalle jonkun valon palamaan. Samalla sain myös koko toisen pään tallista valaistua, kuten myös molemmat pesupaikat ja ilmeisesti myös satulahuoneen. Naurahdin itsekseni suunnatessani kulkuni kohti Maven karsinaa. Hetken aikaa olin jo kauhuissani, kun en saanut rautiasta ruunaa silmiini. En kuitenkaan muistanut nähneeni sitä ulkona ja suljetusta tallista se tuskin olisi itsekseen omille teilleen lähtenyt. Päästessäni karsinan ovelle sain kuitenkin huokaista helpotuksesta, sillä siellähän rakas hevoseni pötköttelikin oikein tyytyväisenä. Se vaikutti sopeutuneen paikkaan jo yhden yön aikana hyvin, sillä se harrasti jo samoja tapoja kuin ennen vanhaan kotonakin. Se nimittäin makoili pehmeillä kuivikkeilla onnellisena, samalla kun se hapuili viimeisiä heinänkorsia turpansa edestä suuhunsa. En voinut olla hymyilemättä näylle. Ensimmäistä kertaa ikinä minulle tuli tunne, että tämä tosiaan voisi olla meidän paikkamme. Ainakin Mave tuntui hyväksyneen tämän paremmin kuin hyvin.

Yritin pienessä mielessäni päättää, mikä tekemättömistä asioista olisi ensimmäisenä vuorossa. Puunaisinko Maven oikein kunnolla, kävisinkö taluttelemassa sitä hieman lisää vai laittaisinko sen sittenkin tutustumaan uuteen tarhaporukkaansa. Voisin myös purkaa satulahuoneessa vallitsevan muuttokuormani tai vaihtoehtoisesti laittaa edelleen auton vetokoukussa roikkuvan trailerin leposijoille. Minun pitäisi myös etsiä Nikki käsiini selvittääkseni hieman asioita, ja taisin luvata itselleni myös tutustuvani hieman paremmin niin talliin kuin sen hevosiin ja ihmisiinkin. Jos olin ymmärtänyt oikein, toimi täällä myös ainakin ratsastuskoulu ja klinikka. Piakkoin voisin hakeutua ratsastustunneille, siitä ei varmasti olisi kummallekaan haittaa. Lisäksi voisin käydä tarkistuttamassa Maven klinikan tiloissa, sillä viime kerrasta onkin jo aikaa. Päätös oli lopulta sangen helppo tehdä, sillä olihan ruunalle vähintäänkin reilua päästä yksinäisen yön jälkeen näkemään taas elämää ja muita hevosia. Suuntasin siis kulkuni päätalliin, josta toivon mukaan löytäisin Nikkin. Matka tallirakennuksesta toiseen ei ollut pitkä, enkä törmännyt enää siihen koiraankaan. Essikö sen nimi oli? Tallin oven avattuani en saanut ensin mitään silmiini, mutta muutaman kerran silmiä räpäytettyäni aloin hahmottaa kirkasta tilaa edessäni. Hope oli siellä jo kovasti työn touhussa, mutta hevosten hoitajista tai muista työntekijöistä ei näkynyt jälkeäkään. Ei myöskään Nikkistä.
”Moi Hope! Mave oli ilmeisesti viihtynyt hyvin yöllä?” tervehdin edellisenä iltana tapaamaani tyttöä saapuessani hänen kohdalleen. Hopella oli juuri työn alla karsinoiden siivoaminen, joten ajattelin jättää hänet rauhaan heti, kun olin saanut kysyttyä häneltä tallin omistajattaresta.
”Ilmeisesti varsin hyvin, ainakin boksi oli aamulla vielä yhtenä kappaleena”, Hope vastasi minulle naurahtaen: ”ihan kuin täällä kukaan olisi oikeasti laittanut karsinaansa yön aikana pirstaleiksi.”
”No se on hienoa kuulla! Kävin äsken katsomassa sitä, eikä se ole ollut missään yhtä tyytyväisen oloinen.”
”Mave osaa selvästi arvostaa tätä rauhaisaa ilmapiiriä, joka täällä vallitsee”, Hope pohdiskeli itsekseen, vaikka sanoikin asian ääneen. Itse tyydyin hymähtämään asialle, ja jättämään sen sitten omaan arvoonsa.
”Onkohan sinulla tietoa, missä Nikki mahtaa olla?” kysyin naiselta mietteliäänä: ”lupaan että jätän sut tämän jälkeen rauhaan!”
”Eiköhän se ole tuolla numeroita pyörittelemässä, sitä se suurimman osan työtunneistaan tekee. Sinuna kävisin ensimmäisenä katsomassa sieltä”, nainen viittasi kädellään edemmäs käytävää. En ollut aivan varma mitä hän tarkoitti, mutta siitä huolimatta kiitin Hopea ja jatkoin matkaani eteenpäin.

Muutaman erehdyksen jälkeen löysin viimein Nikkin. Hän istui satulahuoneen yhteyteen rakennetussa pienessä toimistossa. Paikka oli mukavan kotoisa ja juurikin tallin omistajattaren näköinen. Seinillä oli hevosten kuvia ja mappeja lojui pöydällä ja hyllyllä hujan hajan. Kaiken sen keskellä istui Nikki, kiroillen ääneen yhdelle papereista. Koputin varovasti ovenkarmiin, jolloin pörröpää nosti katseensa.
”Ai hei Cherry, etkö sä malta ollenkaan pysyä poissa täältä?” hän naurahti yllättyneenä.
”En mä oikein malta. Mulla ei ole täälläpäin vielä mitään muuta tekemistä, joten missä muuallakaan mä olisin?” vastasin naiselle naurahtaen.
”Sä tarviit miehen.”
”Ja mä kun ajattelin ihan vain tylsästi vakituista työpaikkaa ja kenties jonkun toisen harrastuksen aloittamista” vastasin hieman kummastuneenakin: ”oli mulla vähän oikeaakin asiaa.”
”Ja mäkö voin auttaa sua jotenkin?” Nikki katseli minua uteliaana.
”Joo. Mun piti kysyä, että mihinköhän tarhaan mä laitan Maven?”
”Laita se Välden kanssa kakkoseen. Ne saa ainakin toistaiseksi olla kahdestaan. Tiedätkö sä kuka Välde on?”
”Öhm, en mä ihan varma ole. Onko se se yksintarhaava kirjava?”
”Eipä ole, älä vaan Mavea sinne laita. Indie ei varsinaisesti ole toisten hevosten suurin fani. Välde on se toinen hevonen yksin tarhassa. Oikein mukava suokkiruuna, se voikko tapaus.”
”Onko se Välde. Sehän on aivan mahdottoman suloinen tapaus!” hehkutin kuin mikäkin pikkukakara. Se, että Mave tarhaisi kyseisen hevosen kanssa tietysti tarkoitti, että Välde tulisi olemaan jo melkein kuin toinen oma hevoseni.
”Sepä se. Sinne voit laittaa Maven melko huoletta. Oliko sulla nyt jotain muuta?” Nikki kysyi katsahtaen kohti papereitaan. Ymmärsin hänen haluavan jo jatkaa töitään, joten kiitin häntä ja suuntasin kulkuni pois toimistosta.
”Ja ainiin! Jatkossa voit kyllä kysyä näistä yksinkertaisista asioista Hopelta, kyllä hänkin osaa vastata!” Nikki huusi vielä perääni.
”Niin tietenkin, totta kai”, mutisin häpeissäni. Häpesin itseäni kovasti, miksen ollut itse asiaa tajunnut silloin aikaisemmin Hopen kanssa jutellessani.

Palasin takaisin yksäritalliin, tarkoituksenani viedä Mave tutustumaan uuteen tarhaansa ja siellä majailevaan kaveriin. Ruuna seistä jökötti nyt karsinansa ovella, tosin sen ilmeestä näki, ettei se ollut aivan varma, olisiko se halunnut enemmän ruokaa vai huomiota. Kaivoin sille taskunpohjalta pienen leivänkannikan, jonka ahmatti hotkaisikin hetkessä kitusiinsa. Otin karsinan ovesta Maven pehmustetun karvariimun ja sen violetin riimunnarun. Hevonen tunki päänsä innoissaan riimuun ja meinasi kävellä ylitseni käytävälle, ennen kuin olin ehtinyt kiinnittää narun riimuun tai edes laittaa riimua kunnolla kiinni. Kiukkuisesti tökkäisin ruunaa rintaan huomauttaakseni sille olemassaolostani, mutta hevosella oli jo mielessään aivan muut kolttoset. Sain sen pysäytettyä vasta siinä vaiheessa, kun koko hevonen seisoi jo täysin käytävän puolella. Kiukusta pihisten raahasin sen riimusta takaisin karsinaan, ja tällä kertaa tein sille selväksi, kumpi meistä lähteekään ovesta ensimmäisenä. Mave tuntui kyllä tajuavan erheensä nopeasti, eikä se parin toiston jälkeen enää edes muistanut, että ihmisen yli oli oikeastaan melko helppo kulkea. Tarhaaminen oli jo nyt vienyt enemmän aikaa kuin olin ajatellutkaan, enkä ollut ehtinyt edes tallista pihapiiriin saakka. Onneksi aikaa oli.

Ovista ulos päästyämme tilanne onneksi helpottui. Hetken aikaa ruuna jaksoi ylläpitää omaa esitystään, mutta hetken hirnumisen ja steppailun jälkeen yli vuorokauden kestänyt matkustaminen alkoi vaatia verojaan ja Maven käytös tasaantui. Nämä olivat niitä harvoja hetkiä, kun hevosesta näki selvästi, kuinka se oli aikanaan ruunattu aivan liian myöhään. Orimainen käytös nousee usein vieraiden hevosten keskellä esille, vaikka hetken kukkoiltuaan hevonen palaakin taas aisoihin. Niin tälläkin kertaa. Jo Maven ja Välden tarhalle päästyäni oli vieressäni kulkeva hevonen yhtä kuin hyvin koulutettu koira, joka kulkee vierellä vaikka maailman tappiin saakka. Edes tallin ainoa ori, muistaakseni Roki tai jotain sen suuntaista, ei saanut Mavessa aikaan sen kummempaa lauman puolustamista. Tarhan portilla Välde väisti hienosti, kun huitaisin sitä kohti kädessäni olevalla riimunnarulla. Sujautin Maven sisälle tarhaan, joskin jätin sille varmuuden vuoksi riimun päähän. Voikko ruuna tuli nopeasti tekemään tuttavuutta Maven kanssa, joskin hevoseni yritti näyttää sille kaapin paikan. Nimenomaan yritti, sillä kyllähän ehta suomalainen osaa itseään tarpeen tullen puolustaakin. Mave sai yhteenotossa hieman turpaansa, mutta sen ilmeestä näki hyvin, ettei välienselvittely ollut vielä tässä.
”Voi sua höpsöä, sulle tekisi vain todella hyvää olla kerrankin kunnolla tossun alla”, puhelin ruunalle itsekseni. Välde tuntui pitävän toistaiseksi pintansa, joten Mave siirtyi ramppaamaan aidan viertä. Se olikin jälleen yksi ruunan ärsyttävistä käytöstavoista, joita sillä aina päivän tai pari oli uuteen paikkaan saapumisen jälkeen. Nopeasti se helpottaisi, mutta hetken aikaa Väldellä tulisi olemaan kestämistä uudessa kaverissaan. Onneksi niillä ei nyt ollut ruokia, mutta varmasti viimeistään päiväheinien aikaan ne saisivat jälleen uuden kahakan aikaiseksi. Vielä hetken hevosia seurailtuani otin suunnaksi jälleen yksäritallin. Mikä olisikaan tämän parempi aika purkaa tavarat satulahuoneessa omille paikoilleen.

Satulahuoneeseen päästyäni olin pudottaa silmät päästäni. Olisin voinut melkein vannoa, etten minä sitä ollut sentään aivan tuollaiseen tilaan jättänyt. Vaikka toisaalta, ketä muutakaan voisin syyttää kun Mave sattui olemaan yksäritallin ainoa asukas ja näin ollen minä satulahuoneen ainoa käyttäjä. Keskellä huonetta lojui pariin suuntaan romahtanut loimipino, sen vieressä pienempi pino satulahuopia ja vielä niiden vieressä pienin pino erilaisia pyyhkeitä, mikä mihinkin tarkoitukseen. Lisäksi hävityksen keskellä oli Maven kankisuitset, parit suojat ja pintelit, lukuisat erilaiset korvahuput ja kassista levinneet harjat. Sentään olin osannut edellisenä päivänä laittaa ruunan nivelsuitset naulaan ja sen kummatkin satulat telineeseen. Siinä olikin sitten kaikki, mitä olin silloin saanut aikaiseksi. Hetken silmiäni pyöriteltyäni päätin tarttua härkää sarvista ja aloin järjestellä omaisuuttani. Satulahuovat löysivät paikkansa kaapin hyllyltä, samoin takaisin kassiin tungetut harjat. Kankisuitset niputin uudelleen ja ripustin ne sitten koukkuun roikkumaan. Loimet viikkasin kaikki uudelleen ja tungin ne sitten pienellä apinanraivolla kaappiin. Niitä kun ei toivottavasti vielä pariin viikkoon tarvittaisi ollenkaan. Lajittelin kaikki suojat ja asettelin sitten nekin paikoilleen. Myös pyyhkeet ja korvahuput löysivät paikkansa. Vaikka mielestäni olin kantanut tänne vain puhtaita varusteita, en ollut asiasta enää ollenkaan niin vakuuttunut katsahtaessani kohti lattiaa. Se oli nyt tasaisen tomukerroksen peitossa ja siellä täällä lojui myös heinänkorsia. Onneksi löysin huoneen nurkasta lattiaharjan ja lapion, joten sain siivottua sotkuni saman tien. Pesupaikalta löytyi sopivasti roskis, jonne saatoin sotkuni tyhjentää. Avasin satulahuoneesta vielä hetkeksi ikkunat antaakseni pölyn leijailla ulos, ja suuntasin sitten ulos trailerin siivoamisen pariin.

Tämäkään homma ei ollut aivan siitä nopeimmasta päästä, vaikka saankin ehkä syyttää siitä itseäni. Joku muu voisi siivota lannat ja kuivikkeet pois ja ehkä myös tyhjentää heinäverkon, mutta minulla on tapana tehdä hieman perusteellisempi siivous jokaisen käyttökerran jälkeen. Ensin tosiaan hain päätallin lantalan viereisestä pienestä ladosta talikon ja kottikärryt, jonka lisäksi poimin matkalta kyytiin myös yhden luudan. Talikoin lannat ensin kottikärryihin ja siirryin sitten poistamaan myös turvekerrosta lattialta. Tässä kohtaa en vielä tehnyt kovin tarkkaa työtä, suurimmat vain pihalle. Mutta kun heinäverkostakin oli tyhjennetty heinät kottikärryihin, oli tarkemman lakaisun aika. Ensin lakaisin heinät alas niille tarkoitetusta telineestä, ja sitten millin tarkasti koko trailerin pohjan. Kun koko kopin sisäpuoli oli jo lähes käyttämättömän näköinen, oli jäljellä vielä pesu. Painepesuri teki tehtävänsä ja pian koko traileri oli sisältä jo kuin uuden näköinen. Saman käsittelyn sai myös ulkopuoli, jonka jälkeen jätin koko komeuden aurinkoon kuivattelemaan. Poistin vielä kumimaton trailerin pohjasta, jotta se varmasti pääsisi kuivumaan kunnolla ja samalla saisin tarkastettua myös pohjan kunnon. Kaikki oli kuten pitikin, joten lakaistuani vielä varustekaapin huolellisesti oli traileri melkein valmis. Ruiskutin kuitenkin vielä hieman rasvaa ovien ja lastaussillan saranoihin, sekä avasin hetkeksi ikkunat kokonaan. Odotellessani trailerin kuivumista annoin painepesurin tehdä tehtävänsä myös Volvolleni. Muutaman minuutin työn jälkeen olisi yhdistelmäni voinut olla suoraan autoliikkeen esitteestä. Turhamaisuuttani minun oli pakko napata koko komeudesta vielä kuva, ennen kuin jätin sen kuivumaan rauhassa.

Kävin tyhjentämässä kottikärryt kertaalleen lantalaan, ja ajattelin sitten siirtyä Maven karsinan siivoamisen pariin. Purukuivitusta oli ihanan helppo siivota ja karsinakin oli mukavan valoisa vaalean kuivituksen ansiosta. Vaikka yleensä Mave olikin karsinassa mukavan siisti, oli se kuitenkin ensimmäisen yön kunniaksi rampannut jonkin verran pyöritellen kakkakikkareet ympäri karsinaa ja hieman seinillekin. Ei auttanut itku markkinoilla, vaan piti ryhtyä tuumasta toimeen. Siivoaminen itsessään tosin tuli niin selkärangasta, että jo muutaman minuutin kuluttua Maven asunto oli jälleen puhdas ja houkuttelevan näköinen. Vanhasta tottumuksesta pyyhkäisin kostealla sienellä myös suolakiven päältä pölyt pois ja tarkistin vesiautomaatin toimivuuden. Tänään sitä ei vielä tarvitsisi pestä, mutta lähipäivinä kuitenkin. Ruokakipossa oli vielä jäämiä aamuruuasta, joten sen irrotin kokonaan ja kävin pesemässä tiskiharjalla pesupaikalla. Päivänvalossa Maven karsinan ovessa roikkuva kyltti näytti myös hätäisesti toteutetulta ja sotkuiselta, joten kirjoitin sen tekstit uudelleen:
”r. Next Move
Mave
H: 3 - 3 - 4
K: 2 - 2 - 2
Kiv. A+I 0,2l
Vit. I 0,1l”
Loimitusohjeet kirjoitin tavalliselle paperille, jonka niittasin liitutaulun viereen. Lopputulos oli nyt huomattavasti siistimpi. Käydessäni tyhjentämässä kottikärryt vielä uudelleen, toin takaisin tullessani vielä uuden purupaalin karsinaan. Nyt kuiviketta oli hieman reilummin. Vähempikin olisi riittänyt kumimattoon yhdistettynä, mutta halusin tarjota hevoselleni hieman luksusta. Työni päätteeksi palautin työvälineet takaisin paikoilleen ja siirryin vielä lakaisemaan käytävää. Se olikin yllättävän sotkuinen ottaen huomioon, että edelleen lähes ainoa tallin käyttäjä olin minä. Lopputulos oli kuitenkin silmää miellyttävä ja saatoin hyvillä mielin lähteä kohti uusia seikkailuja.

Löysin itseni pian päätallista pyörimästä. Ajattelin yrittää tehdä hieman tuttavuutta ihmisiin ja hevosiin, ennen kuin hakisin Maven takaisin sisälle, puunaisin sen oikein kunnolla ja kävisin sitten taluttelemassa sitä hieman maastossa ja kentällä. Tallin ilmoitustaululla huomasin ensimmäisenä työvuorolistan, jonka mukaan paikalla pitäisi tänään olla Hopen lisäksi myös Charlotta, Jeremias Tilda ja Joanna. Nikkiin olinkin törmännyt aiemmin, samoin kuin Hopeen. Jälkimmäisen olin itseasiassa nähnyt pihalla ohimennen, hän oli ollut täyttämässä tarhojen vesikippoja päiväheinien jaon jälkeen. Mave ja Välde olivat myös olleet edelleen molemmat hengissä. Ne hengailivat tiukasti omilla heinäkasoillaan ja vahtivat toisiaan tarkasti, mutta mitään sen kummempaa showta ne eivät olleet kuitenkaan pistäneet pystyyn. Onneksi.
Käytävän puoleen väliin ehtiessäni satulahuoneesta astui ulos lyhythiuksinen, hoikka naishenkilö. En tunnistanut häntä ennestään, vaikka myöhemmin selvisikin, että syytä olisi ollut.
”Hei! Sä olet varmaankin Cherry?” nainen tervehti minua. Jostakin hän tiesi jo nimenikin.
”Tiedät mun nimen, mutta mä en tiedä sun?” naurahdin hänelle yllättyneenä.
”Charlotta Windher, saa sanoa myös opeksi”, hän vastasi. Mikäli Charlotta yrittikin kuulostaa tuttavalliselta, ei hän siinä aivan onnistunut. Panostettu ulkonäkö ja tiukka ilme eivät vakuuttaneet minua, mutta yritin jatkaa keskustelua tavalliseen tapaan.
”Niinpä tietysti! Sä siis hoitelet täällä ratsastustunteja?” kysyin saaden itseni kuulostamaan sangen typerältä.
”Estetunteja”, Charlotta tarkensi. Olin jo bongaavinani hymynkareen hänen suupielessään: ”onko kukaan ehtinyt esittelemään sulle paikkoja?”
”Eipä oikeastaan. Paikkoja mä olen vähän jo itsekseni tutkaillut ja Nikki kertoi hieman käytännön järjestelyistä, mutta ajattelin tänään katsella ympärilleni hieman tarkemmin.” Huomasin jaarittelevani taas täysin joutavia, mutta se ei opettajatarta tuntunut haittaavan. Hieman yllättäen hän tarjoutui esittelemään minulle tallin omia hevosia, ennen kuin ratsastustunnit alkaisivat. Kiitollisena tartuin hänen tarjoukseensa ja pian me jo kävelimme kohti tarhoja.


”Tässä ekassa tarhassa asustelee Danny, Hysteria ja Roki”, Charlotta aloitti esittelykierroksensa. Luetellessaan hevosten nimiä hän osoitteli niitä samalla kädellään. Mielessäni ajattelin hänen varmasti käyttävän käsimerkkejä laajasti myös työssään.
”Danny on vasta kolmevuotias, mutta se on osoittautunut jo nyt mahtavaksi opetushevoseksi. Hysteria on samalta kasvattajalta. Se on enemmän kouluponeja, joten en ole hirveästi tehnyt sen kanssa töitä.”
Tässä vaiheessa Charlotta vislasi poneille ja välittömästi Dannyksi esitelty nostikin päänsä heinistä ja lähti tallustelemaan kohti porttia. Hetken pohdittuaan myös Hysteria lähti liikkeelle, mutta Roki ei rapsuteltavaksi vaivautunut.
”Roki onkin koko tallin ainoa ori. Se on vain kokeneiden käsiteltävissä ja näin ollen se ei ole kaikilla tunneillakaan. Esteponi se kuitenkin on ja itse pidän siitä kovasti”, Charlotta jatkoi esittelyään.
Siirryimme seuraavalle tarhalle, jossa seisoskeli Välde ja Mave.
”Välden sä varmaan jo tiedätkin?” nainen hymyili minulle nyt jo huomattavasti rennommin.
”Joo, saatoin mä siihen jo hieman tutustua.”
”Ookkonää Velho, rakastuin tuon nimeen heti ensi kertaa sen kuullessani. Muuten tuo meidän Väldemme onkin sitten hieman työllistävämpi tapaus, sillä kun on usein tapana hieman laiskotella töissä. Mutta kerrohan sinä vähän tuosta hevosestasi!”
”No… Mave on tuollainen yleishevonen, yhdessä me ollaan noustu este- ja kenttäradoille. Se on vasta 12, mutta kyllä se vähän niin kuin eläkkeellä jo on. Mutta ihan uskomattoman kiva hevonen se on kaikin puolin, eiköhän me joskus tulla tunnillekin muistelemaan, mitä kaikkea me tehdäänkään väärin.”
Charlotta katseli Mavea arvioivasti, mutta ei hän kuitenkaan mitään kommentoinut ääneen.
”Ja joo, on sillä tuota kesämahaakin hieman kertynyt”, myönsin virne suupielessä.
”Toden totta.”
”Tässä kolmannessa tarhassa on Minni, Rosa ja Sanni”, Charlotta jatkoi selostamistaan jatkaessamme kulkuamme eteenpäin.
”Tuo estehevosen näköinen on Minni. Se ei ole mikään helppo hevonen ja arkakin se on kuin mikä, mutta jollain tapaa se on kuitenkin todella mukava hevonen.”
”Taidat sanoa niistä kaikista, että ne ovat mukavia”, sanoin ajatukseni vahingossa ääneen.
”Anteeksi mitä?” naisen ilme tiukkeni hetkessä ja tajusin mokani saman tien.
”Öhm, sanoin vain että taidat pitää näistä kaikista.”
”Siitä voit olla varma, kaikissa näissä on jotain erityistä.”
Hymähdin itsekseni.
”Tuo Minnin vieressä hengaileva shetlanninponi on Sanni. Siinä onkin sellainen energiapakkaus, ettei aiemmin ole nähty. Kaiken lisäksi tuo kolmevuotias on oikea moniosaaja, valjakkoakin se menee oikein pätevästi. Ja sitten tuo perlino on Rosa. Se on aika vahvaluontoinen tapaus, mutta näkisit miten hienosti se hoitaa niin koulu- kuin esteradatkin.”
Opettaja oli selvästi innoissaan työkavereistaan ja parhaani mukaan myötäilin häntä. Jos totta puhutaan, olin jo pudonnut kärryistä ja sekottanut Rosat ja Dannyt keskenään aikoja sitten. Onnekseni ridaope vilkaisi juuri kelloaan tajuten tuntien alkavan piakkoin, joten hänen piti poistua kohti tallia. Rauhani ei kuitenkaan kauaa kestänyt, sillä lähes samalla sekunnilla paikalle ilmestyi henkilö, jonka olin edellisenä päivänä nähnyt puuhailemassa pesukarsinassa hevosensa kanssa.

”Moi!” tyttö tervehti minua iloisesti.
”Moi! Sä olet varmaankin…?” kysyin häneltä yrittäen hämätä tuntevani hänet entuudestaan.
”Saana. Mä olen Saana.”
”Cherry.”
Tästä seurasi kiusallinen hiljaisuus, jonka päädyin katkaisemaan ehkä maailman typerimmällä kysymyksellä.
”Oletko sä ollut täällä jo kauan?”.
”En, en ollenkaan. Sain Leevin vastuulleni vasta muutama päivä sitten.
”Leevin?”
”Tuon kirjavan appaloosan. Se on vanha papparainen jo, mutta älä anna iän hämätä! Se tekee edelleen kaiken mitä ratsastaja keksii pyytää ja on oikea enkeli luonteeltaan”, Saana selitti innoissaan.
”Kuulostaa hyvältä! Kun me ollaan vähän asettuneet Maven kanssa, voisimme varmaan joskus lähteä yhdessä vaikka maastoon?” kysyin vihjailevasti.
”Totta kai, se kuulostaa oikein hyvältä!”
”Haluaisitko sä esitellä mulle nämä muut hevoset tässä tarhassa.”
”En mäkään niitä kovin hyvin tunne, mutta tuo vuonohevonen on Nipa ja tuo kolmas Bowie. Nipa on ainakin ihan lapsi vielä eikä sitä ole koulutettu, mutta se on aivan superihanan värinen ja todella seurallinen. Bowiesta en oikein ole ottanut selvää, se on vissiin aika tavallinen opetushevonen”, Saana päätti lyhyen luoentonsa.
”Mutta mun pitäis nyt mennä, kello käy ja Leevi on hoidettava.”
”Tietysti!”
Seurasin, kuinka tyttö pujotti riimun hevosen päähän ja talutti sen portille. Tarjouduin olemaan avuksi avaamalla portin ja pitämällä muita silmällä, jotta ne eivät lähtisi tarhakaverinsa perään karkuteille. Kaikki meni hienosti ja Saana hevosineen pääsi lähtemään talliin. Minä taas jäin yksikseni seisomaan viidennen tarhan kohdalle. Siellä olikin vain yksi hevonen ja tarhan portilla roikkuvasta riimusta yritin tavata hevosen kutsumanimeä. En kuitenkaan saanut selvää tekstistä ja myöhemmin sain kuulla, että olin myös näyttänyt melko epäilyttävältä kykkiessäni tarhan portilla.

”Voinko auttaa sua jotenkin?” matala miesääni kysyi selkäni takaa. Kuulin kävelyaskeleiden lähestyvän minua reippaaseen tahtiin ja käännähdin ympäri. Näkökenttäni keskelle pysähtyi arviolta kolmekymppinen mies, jota en muistanut aiemmin tavanneeni. Vaikka itse en varsinaisesti pitänyt tallia oikeana paikkana venytyskoruille, pidin asian omana tietonani. Täällä näitä erikoisia pukeutujia tuntui riittävän, ensin Nikki ja nyt tämä tummatukkainen sankari.
”Jeremias, right?” Mies näytti yllättyneeltä kutsuessani häntä hänen oikealla nimellä, ja itseasiassa olin itsekin hieman yllättynyt. Taisin tosiaan aamulla lukea sellaisen nimen ilmoitustaululta.
”Joo. Mun täytyy myöntää, ettei mulla oo harmainta aavistustakaan kuka sä olet?”
”Cherry.”
”Se uusin tulokas yksäritallin puolelle?”
”Uusin ja ainoa”, naurahdin vastaukseksi.
”No, tervetuloa sitten vaan! Mun oli pakko tulla katsomaan, että kuka täällä oikein suunnittelee Indien varastamista, mutta ilmeisesti kaikki on siis hyvin valtakunnassa.”
”Indie, niinkö sä sanoit? Taisi Nikkikin siitä aamulla puhua ja sitä mä tuosta riimustakin yritin tavailla. Tosi nätti tamma!”
”Onhan se nätti, mutta muuta kivaa siinä ei olekaan. Jos joku hevonen on oikeasti vihamielinen, niin se on kyllä tuo saatana, siksi se tarhaakin yksin.”
”Hyvä pitää mielessä. Keitä nuo viimeisen tarhan hevoset sitten ovat?”
”Siellä on Jokke ja Sixx, ne ovatkin oikein hauskoja tapauksia.”
”Jokke on varmaan tuo shettis?”
”Ei kun juuri toisin päin”, Jeremias korjasi erehdykseni: ”tuo ruunivoikko on Jokke, se on oikea opetusmestari. Lisäksi se taitaa niin valjakkoajon kuin työajonkin! Tuo poni taas on Sixx Rockstar eli siis Sixx. Se on vasta nuori ja varsinainen pojankoltiainen onkin, mutta jollain tapaa se on oikea päivien piristäjä!”
”Kuulostaa mielenkiintoiselta! Tosin mun täytyy myöntää, että hevoset ja nimet eivät ihan vielä kohtaa päässäni, mutta ehkä ne tulevat tästä pikkuhiljaa tutuiksi.”
”Aivan varmasti! Ei minullakaan mennyt kuin pari päivää opetella ne kaikki.”
”Kiitos kannustuksesta!”
Jeremias lähti omille teilleen jättäen minut vielä tarhoille. Olisi ollut erittäin häiritsevää kävellä muutama askel hänen takanaan takaisin tallille, eikä jutunaiheitakaan juuri nyt tullut mieleen. Päätin käydä tutustumassa tässä välissä klinikan tiloihin välttääkseni epämiellyttävään tilanteeseen joutumisen.

Vaikka muu tallialue maneesia lukuun ottamatta olikin ollut pystyssä yli puolen vuosisadan verran, oli kaikki klinikan tilat restauroitu uuteen uskoon aivan lähiaikoina. Paikalta löytyi kaikki modernit tutkimuslaitteet, muutama karsina hoidettavia hevosia varten ja jopa tarvittavat tilat hevosten kaatamiseen, leikkaamiseen ja jälleen herättämiseen. Minulle tuli heti varma tunne paikasta, enkä epäillyt hetkeäkään olisiko Mave hyvissä käsissä täällä. Ensimmäisenä tapasin lyhyen, arviolta jälleen noin kolmekymppisen naishenkilön. Hän ei ollut erityisen puheliaan oloinen, vaan keskittyi kovasti tutkimaan kädessään olevaa paperia. Hetken rohkeutta kerättyäni päätin kuitenkin lähestyä häntä selvittääkseni, voisinko käyttää Maven lähiaikoina tutkittavana.
”Hei, anteeksi häiriö. Cherry”, ojensin käteni kätelläkseni valkoiseen takkiin pukeutunutta naista. Hän tarttui kiinni käteeni ja vatkasi sitä kerran tiukasti ylös-alas. Itsevarma kättely antoi aina hyvän ensivaikutelman, minulle ainakin.
”Hei, Tilda Falk, Klinikka Tähtipölyn johtava eläinlääkäri. Voinko auttaa sua jotenkin?”
”Itseasiassa varmaankin voit. Minun piti tulla kysymään, voisinko käyttää hevoseni tutkittavana tässä lähiaikoina. Varmaan perustarkastusta ja jotain muuta se tarvitsisi.”
”Tietysti, sitä vartenhan täällä ollaan. Jos vaikka soittelet hieman myöhemmin, niin katsellaan kalenterista hyvä aika. Minun pitää nyt vastaanottaa asiakas, suokaa anteeksi.”
”Tietysti! Minä soittelen myöhemmin.”
Jatkoin vielä hieman itsekseni paikkojen katselua. Silmiini sattui kaappi, jonka sisältä löytyi lukuisia erilaisia matolääkkeitä. Siitä tulikin mieleeni, että hevoseni pitäisi myös madottaa ja rokottaa piakkoin. Kenties jo samalla käynnillä.
Olin jo poistumassa, kun huomasin sivummalla myös toisen henkilön. Hän ei varsinaisesti vaikuttanut kuuluvan klinikan henkilökuntaan, mutta töissä hän kuitenkin oli. Tarkemmin naisen asua katsottuani yhdistin hänet mahdolliseksi kengittäjäksi, joten päätin käydä vaihtamassa hänenkin kanssaan muutaman sanan. Tarvitsisihan Mave täälläkin kengät jalkaansa säännöllisesti kuukauden tai parin välein.
”Hei! Hoidatko sä kengityksiä tällä alueella?”
”Juurikin niitä! Sopiiko udella, kuka kysyy?” Olin esitellyt itseni tänään jo niin monesti, että olin jo kokonaan unohtanut, etteivät kaikki täällä vieläkään tienneet kuka oikein olin.
”Oi sori, Cherry. Kiva tavata.”
”Joanna Mikkola.”
”Mahtuisiko sinulle yksi uusi asiakas?”
”Se riippuu tietysti siitä, kuinka kauas pitäisi lähteä.”
”Tähtikvartsiin saakka”, naurahdin vastaukseksi Joannalle.
”Eiköhän se järjesty! Otathan vain yhteyttä, kun tarvitset kengittäjää.”
”Niin teen, kiitos paljon!”
Viimein olin saanut tutustumiskierrokseni valmiiksi ja Mave olisi toivottavasti saanut päiväheinänsä syötyä. Nyt olisi aika joutua kunnon puunaukseen ja vähän kävelemään.

Löysin hevoseni juuri sieltä mistä pitikin, tarhasta Välden seurasta. Suokkipoika olisi mielellään lähtenyt mukaani, mutta sain sen kuitenkin portilta käännytettyä ympäri. Mavekin tuntui taas muistavan käytöstavat, sillä se ei enää sinkoillut holtittomasti joka suuntaan. Matkalla talliin se alkoi kuitenkin jarrutella ja katsella taaksepäin, yksäritallin ovella se jopa hirnui tarhoille päin.
”Ei ole todellista, oletko sä oikeasti kehittämässä jotain läheisriippuvuutta Väldeen?!” mutisin epäuskoisena rautiaalle pölvästilleni: ”tulehan nyt!”
Tallin ovista sisälle päästyämme tilanne kuitenkin rauhoittui. Mave sai jäädä seisomaan käytävälle kahden puolin kiinnitettynä sillä aikaa, kun kävin hakemassa satulahuoneesta sen harjakassin. Ei hevonen edes oikeastaan ollut erityisen likainen, vain muutama puru harjaksissa ja hieman hiekkaa siellä täällä, mutta luvattu mikä luvattu, tänään se saisi oikein kunnon puunaustuokion. Aloitin työni kumisualla, jonka kanssa pyörittelin koko hevosen kropan läpi. Sään vierestä ja ryntäiltä löytyi vanhat tutut lempparipaikat, joita harjatessa Maven ylähuuli alkoi etsimään jotain rapsutettavaa. Tuollainen näky jaksaa yhä edelleen tuoda hymyn huulille, vaikka totta puhuen käsi alkoikin jo todella puutua rankasta liikkeestä. Pinnistelin kuitenkin koko hevosen läpi, vain siirtyäkseni seuraavaan harjaan. Se oli aivan tavallinen pölyharja, joten jo muutaman minuutin jälkeen koko hevonen oli harjattu kiiltävän kirkkaaksi jälleen. Harjaksien selvittely ei kovaa panosta vaatinut, sillä minulla on tapana tehdä se päivittäin. Näin harjakset pysyvät kiiltävinä, eikä tarvitse availla takkuja aina ennen ihmisten ilmoilla näyttäytymistä. Jäljellä oli enää vain kavioiden putsaus, jonka senkin Mave taitaa vaikka silmät kiinni. Se nosteli jalkoja jo ennen kuin ehdin koskea niihin ja piti niitä kuulaisesti ylhäällä kunnes annoin luvan laskea ne takaisin maahan.
Suitsiminen tuotti kuitenkin pitkästä aikaa hieman vaikeuksia. Halusin silti ehdottomasti ruunalle suitset päähän, jos se vaikka keksisi kokeilla aamuista uudelleen. Hevosen karkuuttaminen toisena päivänä, se vasta olisikin jotain. Hetken päätään nosteltuaan Mave kuitenkin tajusi, etteivät suitset tai minä ole katoamassa minnekään. Se antoi periksi laskien päänsä takaisin minun korkeudelleni, jolloin sain ujutettua kuolaimet suuhun ja niskahihnan korvien taakse. Ohjat kuolaimista lähtivät irti, mutta sen sijaan kiinnitin niihin liinaa hieman lyhyemmän talutusnarun. Nyt olisimme valmiita lähtemään seikkailulle.

Kentällä pyöriminen osoittautui nopeasti tylsäksi, etenkin kun sitä oltiin harrastettu jo aikansa saapumispäivänämme. Maneesissakin olimme ehtineet jo pyörähtää aiemmin, joten muutamaa kierrosta enempää siellä ei vain kerta kaikkiaan jaksanut kävellä. Niinpä päätin suunnata satunnaiselle maastoreitille, tietämättä yhtään minne olin menossa tai miten löytäisin takaisin tallille. Mave käveli perässäni uskollisesti, eikä sen aiemmista hölmöilyistä ollut enää tietoakaan. Nyt se oli taas täysin oma itsensä, se hevonen jota pystyi taluttamaan vaikka ilman narua ja riimua. Ihan niin ääripäähän ei tällä kertaa menty, mutta hieman löysää hevonen kuitenkin sai naruunsa. Ruunalla tuntui olevan hieman tavallista enemmän vauhtia, tosin kyllä siinä energiaa kertyykin kun seisoo ensin trailerissa, sitten lentokoneessa ja taas trailerissa, ja sitten vielä yön yli karsinassakin. Kun saavuimme hiekkapohjaiselle metsätielle, päätin pitkästä aikaa kokeilla hieman ravaamista maasta käsin. Alkuun kaikki sujuikin upeasti, Mave lähti liikkeelle jo lähestulkoon ennen kuin ehdin pyytää ja se hölkkäsi temppuilematta vierelläni. Oma kuntoni alkoi kuitenkin nopeasti tulla vastaan ja pikaisen pyrähdyksen jälkeen minun oli pakko hidastaa vauhtia. Matkaa ei ollut taitettu varmasti sataakaan metriä, mutta minusta tuntui kuin olisin juuri juossut vähintäänkin maratonin. Vaikka yritinkin urhoollisesti kävellä eteenpäin, oli minun kuitenkin pian luovutettava ja pysähdyttävä tasaamaan hengitystäni. Tässä vaiheessa Mave katsoi minua jo hyvin kummastellen. Se tökkäisi minua turvallaan vatsaani kuin sanoen: ”katsoisit peiliin ennen kuin tulet haukkumaan muiden kesämahoja”. Niinhän se tosiaan taisikin olla, laihdutuskuurille joutaisivat niin kuski kuin hevonenkin.

Kuljeskelimme reiteillä aivan päättömästi. Välillä poikkesimme pois isommalta tieltä kulkeaksemme metsässä kiemurtelevaa polkua pitkin. Kerran jouduimme kääntymään takaisinkin, koska polun päästä ei löytynyt mitään. Niin kauan kuin maassa näkyi kavion aikaansaamia kuoppia, oletin meidän olevan luvallisilla reiteillä. Mave tallusteli perässäni täysin valittamatta, kai tämä oli sillekin mukavaa vaihtelua siihen ainaiseen ratsastamiseen. Hienoimmat näköalat löytyivät suuren viljapellon pientareelta, sillä aurinko värjäsi pellon takana kohoavan tunturin satumaisen kauniiksi. Tätä maisemaa varten ei todellakaan ollut patikoitu turhaan jo melkein tuntia. Takin kääntöpuoli kuitenkin oli, että nyt minulla ei enää oikeasti ollut aavistustakaan siitä, mitä reittiä olimme tulleet. Lähdin summamutikassa takaisin tulosuuntaamme, Maven yhä seuratessa kiltisti perässä. Nyt sen ylimääräinen into oli jo loppunut, eikä reippaammista askeleista ollut tietoakaan. Nopeasti tiedostin, että ainakaan tällaista kuusiaidan rajaamaa tietä emme olleet tulleet. Käännyin takaisin ja valitsin satunnaisen metsäpolun, jota pitkin pääsinkin hieman isommalle hiekkatielle. Sit oli selvästi käytetty usein ja maassa näkyikin useita hevosten aikaansaamia jälkiä. Vieläkään en tosin tiennyt, mihin suuntaan olisi pitänyt lähteä. Mielessäni vedin asiasta pitkää tikkua ja suuntasin sitten tuurilla oikealle. Emme ehtineet taivaltaa kauaskaan, kun Mave jo nosti päänsä ylös ja korvat hörössä se tuijotti suoraan eteenpäin. Mielessäni vilisi jo ajatuksia alueen villipedoista ja muista mahdollisista vaaroista, joita edestäpäin olisi voinut lähestyä. Maven kutsuva hirnahdus ei kuitenkaan sopinut tuohon kuvitelmaan, joten tietämättä mitä tehdä jäin tuijottamaan eteenpäin. Hetken odottelun jälkeen mutkan takaa esiin ratsasti yksinäinen ratsukko. Mielestäni olin nähnyt tämän hevosen Tähtikvartsissa, joten tottakai minun piti kysyä asiasta, kun ruunikko hevonen nuoren näköisen ratsastajansa kanssa ehti lähemmäs.
”Hei, mistä te ootte lähtenyt liikkeelle?”
”Sieltä mistä tekin, eikö tuo ole Mave?” kuului reipas vastaus. Tietysti tuollainen lapsi muistaisi heti uudet hevoset, toisin kuin tällainen vanha tantta jolle esiteltiin parikymmentä hevosta muutamassa minuutissa.
”Siis Tähtikvartsista vai? Ajattelinkin tunnistaneeni tuon hevosen! Ja joo Mavehan tässä, me ollaan ehkä vähän eksytty.”
”Ei Hedaria voi olla tunnistamatta, se on niin suloinen vaikka luonteikas onkin!”
”Ei varmasti, yritän muistaa jatkossa.”
”Jaksatko sä kävellä vielä, kilometri tulosuuntaani pääsisit käymään Ruusujärven rannalla, ja vie sieltä sitten toinenkin reitti pois. Mä voisin lähteä näyttämään sulle!”
”Se olisi todella mukavaa, kiitos!”
Matka jatkui kaikesta turhanpäiväisestä jutellen. Vaikka itse olinkin aivan pyörällä päästäni siitä mistä olimme tulleet ja minne menossa, ei Pinjaksi esittäytyneellä tytöllä tuntunut olevan mitään ongelmaa pysyä kartalla. Se minulle ainakin selvisi, että olin valinnut juuri sen väärän suunnan, mikäli olisin täältä halunnut kotiin.

Vaikka matka alkoikin jo tuntua jaloissa, oli se kieltämättä kaiken vaivan arvoinen. Ruusujärvi osoittautui vielä kauniimmaksi paikaksi kuin olin kuvista ja tarinoista ymmärtänyt. Varmasti tulisin joskus kahluuttamaan tai jopa uittamaan Mavea tänne, mutta ei kyllä tällä kertaa ilman mitään asianmukaisia varusteita. Hetken aikaa maisemaa ihailtuamme Pinja tarjoutui viemään meidät kotiin. Pahoittelin hänelle, että pilasimme nyt hänen maastoreissunsa kokonaan, mutta tyttö vakuutti, ettei meistä ollut ollut ollenkaan harmia. Mave ainakin tuntui nauttivan saatuaan seuraa ja Hedari oli kuin luotu johtamaan pienen porukkansa takaisin tallille. Polku osoittautui välillä vaikeakulkuiseksi ja kapeaksi, jolloin minun piti kävellä suoraan hevoseni edessä. Vaikka kuinka yritin keskittyä vain kävelemiseen, huomasin itseni kompastelevan vähän väliä. En voinut kuin ihmetellä, miten uskomaton koordinaatiokyky hevosilla olikaan. Edes cityhevoseni Mave ei juurikaan kompuroinut ja kärsivällisesti se aina odotti, että olin ehtinyt vapauttaa jalansijat sille ennen astumistaan. Onneksi reitillä oli myös helpompia pätkiä ja leveimmällä tiellä mahduimme jopa kulkemaan rinnakkain. Olin tutustunut Pinjaan reissun aikana enemmän kuin kehenkään muuhun tältä tallilta. Hän vaikutti todella mukavalta ja avoimelta ihmiseltä, ja hänen kanssaan oli ehdottoman helppo puhua - jopa tällaisen tavallisesti melko ujon ihmisen. Viimeiset kilometrit tallille taittuivat nopeammin kuin olisin osannut arvatakaan ja perillä reittimme erosivat. Pinja kuitenkin lupasi esitellä minulle vielä myöhemmin pihaton, jossa Hedarikin asusteli. En ollut edes aikaisemmin tajunnut, että täällä oli sellainenkin toiminnassa. Olin unohtanut sen tutustumiskierrokseltanikin kokonaan.

Vaikka ulkona olikin lämmin ja aurinkoinen keli, oli jollain tapaa myös helpotus päästä tallin viileyteen. Lenkkeillessä sitä oli noussut jopa hiki pintaan, etenkin kun Mave sai taas lisää vauhtia saatuaan Hedarista matkaseuraa. Ruunalla itsellään ei tosin ollut lainkaan lämmin, hyvä jos sen syke oli edes noussut lainkaan. Vein hevosen pesupaikalle riisuakseni siltä suitset, harjatakseni sen vielä läpikotaisin ja suihkuttaakseni hetken sen jalkoja kylmällä vedellä. Aivan kuin tuollainen parin tunnin lenkki olisi oikeasti ottanut sen jaloille, mutta siitä vain oli tullut jokapäiväinen tapa vuosien varrella. Jos ruunan pää nousikin suitsiessa hetkeksi taivaisiin, ei samasta käytöksestä ollut tietoakaan, kun soljet avattuani oli aika vetää niskahihna pois korvien takaa ja antaa kuolainten pudota ulos suusta. Mave oikein laski päätään alemmas varmistaakseen, että jopa tällainen minunlaiseni tappijalka ylettyi tekemään toimenpiteen helposti. Harjaamisestakin hevonen nautti täysin siemauksin, mutta ilme muuttui heti, kun aloin kaivamaan vesiletkua esiin. Epäluuloisena Mave pyöritteli silmiään ja luimisteli korviaan. Kun laitoin veden valumaan, oli ruuna jo vetäytynyt pesarin toiseen seinään kiinni. Vain narut kiinnitettynä molemmin puolin sen riimuun estivät sitä poistumasta kokonaan paikalta. Nopeasti hevonen kyllä tajusi, että tälläkään kertaa en edes kastelisi sitä etupolvien tai kintereiden yläpuolelta, mutta helpotuksesta se pystyi huokaisemaan vasta, kun suljin hanan lopullisesti. Kylmäsin jalkoja vain noin kymmenisen minuutin verran, mutta kaikki neste jaloista oli jälleen kerran hävinnyt tehokkaasti. Tunnustellessani kaikki jalat rutiininomaisesti, sain myös huomata niiden olevan todella kylmät. Jollain tapaa jopa odotin talvea, sillä silloin jalkojen kylmäämisestä voisi hieman luistaa hevosen seisoessa toivottavasti lumikinoksessa vesilätäköiden sijaan. Kun olin valmis, vein hevosen suoraan takaisin tarhaansa. Varovasti höristen se suuntasi suoraan Välden luokse, aivan kuin ne olisivat olleet jo kauan tarhakavereita ja sitten toinen olisi raa’asti otettu pois jättäen toinen kärsimään yksinään. Välde ei Maven paluusta aivan niin paljoa innostunut, mutta ei se kääntänyt takamustaansakaan Mavea kohti. Kyllä niistä vielä parhaat kaverit tulisi. Toivottavasti. Joskus.

Pinjan ajoitus ei olisi enää parempi voinut olla, sillä hän bongasi minut tarhalta ja tuli hakemaan suoraan sieltä tutustumaan pihattoon. Hedarin hän oli jo vienyt sinne aikaisemmin, mikä ei sinänsä ollut ihme sillä olinhan juuri tuhrannut Maven hoitamiseen yli puoli tuntia - joku muu olisi selvinnyt alle kolmessa minuutissa. En voinut kuin ihmetellä, miten en ollut ajatellut pihattoa lainkaan aiemmin. Sehän oli niin selvästi esillä ja olinhan minä jo edellisenäkin päivänä sitä sekunnin sadasosan ajatellut. Jotenkin se silti oli joutunut sivuutetuksi ajatuksissani ja nyt vasta hahmotin sen olemassaolon kunnolla. Pihatto oli niin käytännöllinen kuin vain pihatto voi olla, ja lisäksi siellä oli hevosille kerrassaan upeat oltavat. Ulkoilutarha oli tilava ja puhdas, mutta makuuhalli se vasta olikin jotain. Pehmeät kuivikkeet kutsuivat melkein ihmisenkin pyörimään niihin ja vesipisteet ja heinäruokintakin oli toteutettu paitsi hevosille mukavaksi, myös ihmisille helpoksi. En ensin edes huomannut pihatossa majaillutta viittä hevosta, niin lumoissani olin pelkästään upeista tiloista. Hevosista ensimmäisenä huomasin yönmustan friisiläisen, joka käyskenteli tarhasta makuuhallin puolelle.
”Ja tuo tuossa on Rommi. Se on yksi tallin luottohevosista, vaikka perheen pienimmille se onkin vähän iso”, Pinja selitti. Hänen puhetavastaan päättelin, että hän oli kertonut minulle jotain pihatostakin, mutta olin ollut niin omissa ajatuksissani, etten ollut kuullut mitään. Tai ainakin olin jo lahjakkaasti unohtanut aivan kaiken.
”Onpa se komea! Ja aivan mahtava harja, jopa tällaisen vanhan korpun sormet alkavat syyhytä letittämään tuota.”
”Sanopa muuta! Tuolta Rommin perästä tuleekin Hedari, sen varmaan vielä tunnistatkin?”
”Jep. Muiden kohdalla mun täytyy kuitenkin myöntää, että ei pienintäkään aavistusta ketä ne on.”
”Hedarin rinnalla on tuo kirjava tamma, Barbi. Yhdessä nuo kaksi ovat täysin hallitsematon kauhukaksikko, joten ne paranee ottaa täältä pois yksi kerrallaan. Paitsi että Barbi ei kyllä anna kiinnikään, joten taitaa olla parempi vaan antaa sen olla täällä”, Pinja selitti nauraen. Näytti siltä, kuin hänellä olisi ollut useita tarinoita kerrottavana Hedarista ja Barbista, mutta hän päätti olla kertomatta niitä nyt.
”Sitten tuolla on Cara, se on tuo toinen kirjava hevonen. Tai on Jokerikin kirjava, mutta se on vielä ulkona. Cara on todella kiva hevonen ja sen kanssa on mukava puuhastella…”
”Ja tuo on siis Jokeri?” osoitin oviaukon suuntaan keskeyttäen Pinjan.
”Juurikin niin! Jokeri on tallin oma kasvatti ja ihan kiva kanssa. Sen emä on Indie ja isä Jokke, joten sillä on koko perhe täällä Tähtikvartissa!”
”Tosi hienoa, Jokeri on ihan yhtä hurmaava kuin vanhempansakin.”

Pinjan piti lähteä pian kotiin, sillä hänelläkin oli elämässä aikatauluja. Se muistutti minuakin siitä, että olin käyttänyt tallilla jo valehtelematta lähemmäs kahdeksan tuntia ja minunkin olisi aika poistua paikalta hetkeksi, ennen kuin tulisin seuraavana päivänä takaisin. Suuntasin kuitenkin ensin kulkuni kerralleen kohti Maven ja Välden tarhaa, eli tarha numero kakkosta. Tarjosin ruunalleni taskustani muutaman herkkupalan ja kun Välde tuli paikalle myös kerjäämään, en voinut jättää sitäkään herkuitta. Molemmat saivat nopeasti suunsa makeasti ja kerjäsivät vain koko ajan lisää. Se asia ainakin tuli selväksi, että eivät hevoset jaksaneet tapella tai edes esittää tappelevansa ruuankaan takia, hyvä niin. Hetken tarhalla hengailtuani minun oli kuitenkin pakko alkaa tekemään lähtöä, ennen kuin Nikki tulisi suurin piirtein ajamaan minut pois. Kävin hakemasta yksäritallin satulahuoneesta käsilaukkuni ja sammuttelin sieltä lähtiessäni kaikki valot. Sitten suuntasin autolleni, vain huomatakseni sen olevan yhä kiinni trailerissa. Ensimmäiseksi minun piti sulkea kaikki trailerin luukut, ikkunoita unohtamatta. Myös pohjan kumimatto oli nostettava takaisin paikoilleen. Onneksi se oli sentään kuivunut kunnolla auringossa. En ollut kovin tietoinen siitä, mihin voisin trailerini jättää, mutta lopulta päädyin peruuttamaan sen yksäritallin seinän viereen, hieman puskan puolelle. Siellä se tuskin olisi ainakaan kenenkään tiellä. Hyppäsin ulos autosta irrottaakseni trailerin, jonka jälkeen lopulta pääsin lähtemään kohti Kalmankaltiota kohti. Sieltä minun olisi tarkoitus etsiä itselleni asunto. Tallin pihalla sain vielä väistää Essiä, joka oli jälleen ilmestynyt jostain. Onneksi se osasi itsekin hyvin varoa autoa, esimerkillinen tallikoira.

Vastaus:

Siis onko mun tarkoitus oikeasti jaksaa löytää jotain nipottavaa näin pitkästä tarinasta? Tempo oli ihan sopiva (ehkä vähän nopeampi, ettet sä ehtisi kuvailla niin paljoa...) ja tekstiä oli helppo lukea. Leikitään myös, etten tiennyt, että hengailit yliaikaa tallilla ;-)

Nikki, 01.09 2017

Nimi: Cherry

31.07.2017 23:59
Muutto Tähtikvartsiin
Olimme Maven kanssa ehtineet hädin tuskin laskeutua takaisin Suomen maankamaralle, kun sain Nikkiltä kovasti kaivatun puhelinsoiton. Kädet hieman vavisten kaivoin puhelimen taskustani ja sipaisin näyttöä vastatakseni soittoon.
”Cherry”, sain mutistua huulteni välistä.
”No moi, Nikki tässä! Voin nyt varmistaa, että teille on tilaa täällä Suomen toimipisteessämme, Hevoskeskus Tähtikvartsissa.”
”Aivan mahtavia uutisia!” henkäisin ilahtuneena, sillä pienen hetken olin jo pelännyt joutuvani tuomaan Maven takaisin kotitallilleni, aivan kuin siinä olisi jotain kamalaa.
”Taidankin lähteä tuomaan Mavea saman tien, turha sitä on käyttää kotona ihmettelemässä välissä”, jatkoin vielä. Naurahtaen Nikki keskeytti minut, toivottaen meidät kummatkin saapumaan vielä tämän vuorokauden aikana Ruusujärvelle.

Hyvillä mielin starttasin Volvoni moottorin ja aloin suuntamaan kohti ramppia, jota pitkin pääsisin poistumaan ydinkeskustasta moottoritien suuntaan. Tällä autolla olin saanut ihailevia katseita Ruotsissa, mutta Suomessa ihmiset tuntuivat vain nauravan punaiselle paholaiselleni. Vilkaisu taustapeiliin osoitti trailerin seuraavan kuuliaisesti autoni perässä ja sen kaikki valotkin paloivat kerrankin. Seuraavaksi annoin katseeni kääntyä kohti kojelaudalla olevaa näyttöä. Siitä näkyi selvästi, kuinka rakas hevoseni yritti kiskoa heinää verkosta. Nopeasti se kuitenkin kyllästyi touhuun ja tyytyi seisomaan ilman ruokaa keskittyen vain tasapainotteluun. Äkäinen tööttäys sai ajatukseni takaisin liikenteen pariin. Tajusin seisseeni liikennevaloissa jo yhden vihreän valon verran ja nyt vihreän palaessa jo toistamiseen olin tässä edelleen estämässä muiden tienkäyttäjien etenemisen. Survaisin kaasupolkimen pohjaan ja jatkoin matkaani, nyt keskittyen enemmän itse ajamiseen. Nopea vilkaisu kameraan kuitenkin osoitti, ettei Mave ollut ottanut metelistä ja äkkikiihdytyksestä ollenkaan itseensä, vaan nyt se oli aloittanut heinän nyppimisen uudelleen.

Loppumatka sujuikin sitten suuremmitta kommelluksitta. Kalmankaltioon saapuessamme sattui silmiini vanha ja ränsistyneen näköinen motelli. Sen ikkunassa loisti melkein ymmärrettävä ”O EN”, keskimmäinen valo näytti sammuneen jo kymmenen vuotta sitten. Paikka näytti juuri niin houkuttelevalta kuin kaikki muutkin motellit, mutta tällä hetkellä sekin vaikutti paremmalta ajatukselta kuin autossa nukkuminen. Vielä puoli tuntia ajamista eteenpäin ja viimein navigaattori näytti Tähtikvartsin olevan oikealla. Ilta oli jo alkanut hieman hämärtää, vaikka kello ei ollut vielä kahdeksaakaan. Tiesin olevani todella ajoissa liikenteessä, joten viivyttelemättä käänsin vilkun päälle ja ohjasin yhdistelmäni pienelle hiekkatielle. Se ei jatkunut kuin hädin tuskin sata metriä eteenpäin, kun olin jo saapunut ensimmäisten valkoaitaisten tarhojen kohdalle. Niitä oli rinnakkain useampia ja tämä pihatie kulki suoraan niiden välistä. Talli, jonka eteen pian parkkeerasin, ei varsinaisesti tehnyt minuun vaikutusta ulkonäöltään. Se saattoi jopa olla tehty vanhaan navettaan, tai sitten se vain ulkoapäin vaikutti sellaiselta. Pariovien viereen oli kuitenkin aseteltu kauniit kukkaistutukset ja muutenkin paikka vaikutti olevan hyvinkin elossa. Joka paikassa paloi pihavaloja ja myös tallista kajasti lämpimän kellertävää valoa. Ulkona ei kuitenkaan enää näkynyt liikettä, sillä hevoset olivat jo sisällä ja ihmiset arvatenkin pyörivät niiden kanssa tallissa.
Sammutin auton moottorin annettuani sen käydä hetken aikaa tyhjäkäynnillä. Hyppäsin alas autosta ja annoin katseeni kiertää hieman tarkemmin ympäri tallipihaa. Minusta katsottuna vasemmalla oli pienehkö ratsastuskenttä, jonka keskellä yritti kasvaa muutama itsepintainen rikkaruoho. Tästä minä en varsinaisesti ilahtunut, mutta olin valmis antamaan tallille vielä kolmannen mahdollisuuden. En jaksanut kuvitella Nikkin pitävän tällaista paikkaa pystyssä, mikäli täältä ei löytyisi jotain todella vaikuttavaa. Sellaisen yksityiskohdan löysinkin nopeasti, kun bongasin uutuuttaan hohtavan, suorastaan valtavan maneesin hieman kauempaa. Sillä ei varmasti ollut ikää vielä edes vuotta, ja se oli valehtelematta ehkä isoin halli, jonka olin ikinä nähnyt missään. Aloin jo lämmetä ajatukselle, että voisimme sittenkin majoittua tänne pysyvästi.
Koska Mave seisoi edelleen rauhallisesti trailerissa, jätin sen sinne suunnaten itse kulkuni oletetuille pääoville. Ovet avattuani löysinkin sitä pihalta puuttunutta hälinää, sillä vaikka käytävällä sijaitsevat karsinat vaikuttivatkin asumattomilta, seisoi pesukarsinoissa pari hevosta hoitajineen. Arviolta parikymppinen nainen valmistautui jakamaan iltaheiniä hevosille ja edelleen yhtä sykähdyttävän näköinen Nikki asteli hieman kiikkeriä rappusia pitkin alas tallin vintiltä. Hymyillen, tupeeratut hiukset heiluen, rukousnauhat heiluen ja puupohjaiset bootsit kopisten hän lähestyi minua. Suuntasin häntä vastaan ja yritin peitellä hienoista pettymystäni siitä, että talli ei sisältäkään ollut aivan uusinta uutta.
”Sä et osaa arvata miten ihanaa on nähdä sut taas!” huokaisin onnellisena. Muodollisesti kättelin naista taas kerran, vaikka olimmekin tutustuneet jo aiemmin aivan toisella mantereella.
”Samat sanat”, Nikki vastasi hymyillen: ”Tehän nopeasti ajelitte.”
”Jep, matka tuntui tosi lyhyeltä tällä kertaa - tosin en ole aivan varma, onko Mave samaa mieltä..”
”Mihinkäs sä sen raukan olet jättänyt?” Nikki kysyi kuin tajuten vasta nyt, että rautiasta puoliveristä ei tosiaan tallissa näkynyt.
”Tuollahan se, trailerissa. Ajattelin ensin tulla selvittämään, minne majoitan sen.” vastasin selittelevään tapaani. Pohdin mielessäni syitä sille, miksi uskalsin ottaa jo näinkin rennosti jokseenkin erikoisen Nikkin seurassa.
”Ihan hyvä vaan, se saa nimittäin asustella tuolla yksäritallissa. Siellä ei ole vielä muita asukkaita, mutta eiköhän Mave pärjää”, nainen selitti minulle. Mitä pidemmälle hän eteni, sitä totisemmaksi hän muuttui. Lopuksi hänestä kuuli jo kauas, kuinka pahoillaan hän oli Maven joutuessa asumaan yksikseen. Minua se ei kuitenkaan varsinaisesti haitannut, sillä itse viihdyin hyvin myös omissa oloissani. Sen sijaan erillinen talli sai minut hieman pohtimaan, sillä en muistanut nähneeni enempää rakennuksia pihalla. Onneksi Nikki lupasi ohjata minut perille ja yhdessä lähdimmekin astelemaan viilenevään iltaan. Täällä pohjoisessa tuntui olevan huomattavasti kylmempää kuin aurinkoisessa Losissa ja kiskoinkin takkini vetoketjun kiinni.
”Tähän kannattaa alkaa jo totutella!” Nikki virnisti naurahtaen.
Kyllähän se yksityisille hevosille tarkoitettu talli sitten löytyikin. Se oli sopivasti piilossa päätallin ja pihaton takana. Saatoin vain kuvitella, kuinka mukavan rauhallista siellä oli ratsastuskoulun tuntien aikaan. Pääsin myös huokaisemaan helpotuksesta, sillä tämä pienempi tallirakennus vaikutti huomattavasti uudemmalta. Se oli saanut myös hiljattain tummanruskean maalipeitteen päällensä ja se näyttikin todella miellyttävältä ulkoapäin. Myöskään sisäpuoli ei ollut pettymys, sillä käytävän päässä oli löydettävissä tilava varustehuone, jonne Maven kaikki varusteet mahtuisivat helposti ja kerrankin myös siististi. Satulahuoneen vierestä löytyi pari pesupaikkaa, jotka varmasti pääsisivät ahkeraan käyttöön - siitäkin huolimatta, että Mave ei todellakaan ole pesemisen suurin fani. Nikki osoitti ruunan karsinan, joka löytyi aivan oven vierestä vasemmalta. Kiitin häntä kovasti ja suuntasin sitten kulkuni takaisin pihalle. Sain onneksi ajettua autolla hieman lähemmäs tallia, joten varusteiden siirtäminen ei ollut aivan niin kova homma.
Takasillan avattuani Mave kiirehti tuttuun tapaansa alas kärrystä. Se ei ollut tälläkään kertaa hionnut tai vaikuttanut stressaantuneelta saati kipeältä, mutta varmuuden vuoksi käytin seuraavan puoli tuntia ruunan talutteluun. Kävin pyörähtämässä sen kanssa niin kentällä kuin maneesissakin. Se suhtautui vieraisiin maisemiin kuten aina. Ruunan pää nousi taivaisiin, se piti meteliä tulostaan ja kokeili muutamaan otteeseen kävellä suoraan ylitseni. Muistutettuani sitä pariin otteeseen olemassaolostani, se tyytyikin nopeasti tallustelemaan rinnallani, vaikka ruunan korvat pyörivätkin edelleen tuuliviirin lailla ympyrää. Hevoset tallissa eivät onneksi vastanneet sen huuteluihin ja pihaton asukkaat eivät jaksaneet vaivautua edes aidalle, sillä olivathan ne juuri saaneet ruokansa. Siitä minäkin havahduin vilkaisemaan kelloa ja järkytyksekseni tajusin sen lähentelevän jo yhdeksää. Kiireesti lähdin taluttamaan hevostani kohti tallia, jossa vein sen suoraan karsinaansa. Mave heittäytyi heti kuivikkeille piehtaroimaan ja se näytti kelpuuttavan majapaikkansa oikein hyvin.
”Hei, sä olet varmaankin Cherry?” ujo ääni kysyi tallin ovelta. Hätkähdin hereille ajatuksistani, en varsinaisesti odottanut ketään muuta paikalle.
”Joo olen, tässä on mun hevoseni Mave”, sain kakistettua suustani: ”ja sä olet?”
”Hope Johnson. Sano Hope vaan!”
”Hei Hope!”
”Mä olen täällä töissä ja minun pitikin juuri tulla sanomaan, että me suljetaan pian. Ei se varmaan tänään haittaa jos olet muutaman minuutin ylimääräistä, mutta ei kerrota Nikkille”, blondi hölisi hauskalla murteella. Hän ei varmasti ollut suomalainen, mutta en osannut päättää mistä suunnalta maailmaa tämä oli kotoisin.
”Ei kerrota”, vastasin hänelle leikkisästi silmää vinkaten.
”Miten sä haluat Mavea huomenna hoidettavan, ja mitä se muuten syö?” Hope jatkoi vielä. Hän oli selvästi jättänyt tämän viimeiseksi, sillä eihän Mave ollut saanut vielä ruokiakaan.
”Kirjoitan ne heti tuohon tauluun, tänään voin ruokkia sen itse lähtiessäni. Ja tulen myös huomenna laittamaan sen tarhaan, joten jos vaan aamulla ruokitte sen?” totesin hieman kysyvästi. Nainen vastasi minulle nyökkäyksellä. Hän vaikutti olevan melkein helpottunut, ettei hänen tarvinnut alkaa tänä iltana opetella uuden hevosen hoito-ohjeita. Vaikutti siltä, että hänellä oli joskus ollut jokseenkin hankalia asiakkaita yksityisten hevosten puolelta.
Hope lähti ja itse siirryin laittamaan Mavelle ruokia. Kun ruuna itse tajusi saavansa pian ruokaa, alkoi sen ainainen mesoaminen. Se yritti ensin kuopia lattiaa, mutta harmikseen purujen alta löytyikin vain paksu kumimatto, joka vaimensi sen kuopimisyritykset olemattomiin. Nopeasti hevonen kuitenkin keksi kuopia korkeammalle, jolloin kavio kolahti mukavasti karsinan oveen. Siitä ruuna saikin aikaiseksi mukavan kolinan, joten kiireen vilkkaa kävin heittämässä sille sen iltaheinät karsinaan. Tyytyväisenä Mave alkoi syömään heti, aivan kuin se ei olisi koko matkan aikana saanut ruokaa ollenkaan. Tässä välissä kävin varmuuden vuoksi mittaamassa siltä lämmön, mutta kuumetta hevosella ei ollut. Vasta nyt uskalsin hengähtää helpotuksesta kuljetuskuumeen suhteen. Selvästikin ruuna oli selvinnyt pitkästä ja rasittavasta matkasta ilman fyysisiä ongelmia. Sillä aikaa kun Mave aloitteli kunnolla ruokailuaan, minä kannoin nopeasti parit kassit, kasan loimia, satulan ja suitset satulahuoneeseen. Lupasin itselleni järjesteleväni ne heti huomenna, mutta tänään en kyllä siihen enää ryhtyisi. Myös trailerin siivoaminen jäisi seuraavalle päivälle.
Annoin Mavelle vain murto-osan sen tavallisesta väkirehumäärästä, ihan vain ollakseni täysin varma. Tämän jälkeen aloin etsiä valokatkaisijaa, jonka löysinkin nopeasti ovenpielestä. Sen käyttäminen oli kuitenkin oletettua vaikeampaa, sillä vaikka kuinka painelin nappuloita, syttyi aina jossain uusia valoja palamaan. Lopulta sain tallin kokonaan pimeäksi ja käsikopelolla lähdin vielä hyvästelemään Mavea. Se ei olisi juuri nyt jaksanut välittää minusta yhtään vähempää, mutta tajutessaan saavansa muutaman herkkupalan, ei se voinut vastustaa kiusausta käydä hakemassa ne. Silitin sen leveää otsaa ja lähdin sitten suunnistamaan kohti uloskäyntiä. Varmistin oven lukittuneen takanani ja lähdin sitten marssimaan autolleni. Olin jo ehtinyt istahtaa kuskin penkille, kun huomasin liikettä päätallin suunnalla. En ensin tunnistanut hahmoa, mutta tarkempi tarkastelu osoitti pörröisten hiusten kuuluvan Nikkille. Hädissäni vilkaisin kelloa ja tajusin sen olevan jo lähempänä kymmentä kuin yhdeksää.
”Vielä täällä?” nainen kohotti kysyvänä kulmiaan ehdittyään kohdilleni. En osannut sanoa, oliko hän loukkaantunut, vihainen vai vain kysyvä.
”Olin just lähdössä”, yritin selitellä sen enempää ajattelematta.
”No panic, mutta yritä jatkossa muistaa lähteä ennen työntekijöitä”, Nikki sanoi jatkaen sitten kulkuaan eteenpäin. Toivottelin hänelle hyvät yöt ja laitoin pakin päälle. Vieraassa pihassa peruuttelu yhdistelmän kanssa ei varsinaisesti ollut nautinnollista, mutta pian olin jo selvittänyt tieni ajamaan tarhojen reunustamaa tietä pitkin kohti valtatietä. Ehkä minä olisin jo puoliltaöin nukkumassakin.

Vastaus:

Jes, vihdoinkin sulta tulee tarinaa!

Tarinaa oli kiva lukea ja se eteni sopivaa tahtia. Alussa oli kappalejaot, mutta myöhemmin ne jäivät uupumaan. Ilmeisesti tekniikka ei ollut sun puolellasi? Anyhow, tekstin lukeminen sujui kyllä ilmankin. Pituuskin on kiitettävä, kun ottaa huomioon, ettei tarinassa tapahtunut kovin paljoa.

“Pohdin mielessäni syitä sille, miksi uskalsin ottaa jo näinkin rennosti jokseenkin erikoisen Nikkin seurassa.”

Noh! :-D En mä pure, maistan vaan... Musta on hauskaa lukea sun mielipiteitäsi ja ajatuksiasi tallin henkilöistä, ne on värikkäitä ja eläväisiä. Ja mun rukousnauhat sai cameo-roolin!

Vakiotallityöntekijöiden työpäivähän loppuu jo aiemmin, mutta yhdeksältä viimeisiä lähdetään paimentamaan tallialueelta. Tämähän ei ole niin minuutilleen, mutta jatkossa on tosiaan hyvä pyrkiä lähtemään lähempänä yhdeksää kuin kymmentä! ;-) Tallilla voi ihan vapaasti oleskella yhdeksään ja vaikkapa auttaa tuomaan hevosia sisälle seitsemältä, jos ei muuta tekemistä ole.

Kaiken kaikkiaan tarina oli hauska lukukokemus ja jään odottamaan jatkoa!

Nikki, 01.08 2017

Sivun lainaus © Dingo - Levoton tuhkimo

Tähtikvartsi on virtuaalitalli
Jokainen hevonen on virtuaalihevonen

Jos tykkäsit meistä,
äänestäthän meitä VRL:n tallilistalla

Ylägrafiikan kuva © . . . _ _ _ . . . (lisenssi)
Taustakuva © Colourlovers
Fontit © daFont, Google Fonts

Toimii parhaiten Google Chromella
©2017 Hevoskeskus Tähtikvartsi - suntuubi.com